Hyvänä äitipuolena lupasin siippani jälkikasvulle kissan, mikäli tämän äiti suostuu elikon ottamaan heille. Lapsi kun on mankunut kissaa tai koiraa tai ihan mitä vaan elikkoa ties kuinkan kauan. Meille kun ei eläimiä tule. Paitsi syötävässä muodossa. Kyllä, tiesin olevani aika inhottava, kun tiesin ettei ko. talouteen eläimiä voida ottaa, mutta olen kyllästynyt olemaan se paha äitipuoli, joka ei lemmikkejä meille halua. Joskus se äitikin saa vuorollaan olla se ikävä ihminen.

Välitön palaute kotona käydystä keskustelusta tuli sitten tänään. Lapsen äiti oli pakannut mukaan kassillisen pehmoleluja. Mahtavaa. Meillä kun tuota tavaraa on omasta takaakin jo niin paljon, että joka paikka on täynnä. Urakalla olemme myyneet, antaneet ja heittäneet roskiin tavaroita, joille meillä ei ole käyttöä. Olin aivan epätoivoinen, kun lapsi intoa pinkeenä selitti mitä kaikkea oli tuonut ja esitteli lelut sitten pikkuveljelleen. Koita siinä sitten olla hymyileväinen ja mukava, kun pannu kiehuu. 

Mutta ei hätää, koska olen ehkä maailman ikävin ihminen näin selvinpäin, ja kun tätä selvää kautta on kestänyt sattuneesta syystä kohta melkein vuoden, niin tämä pirullisuus vaan kasvaa. Vaihtarina lapsi vei kotiinsa kassilisen puhdasta rojua. Leluja joilla hän ei enää täällä ole leikkinyt ja joista piti päättää heitetäänkö roskiin vai viekö kotiinsa. Ja voin kertoa että se tavara oli ihan oikeasti roskiskamaa.. Katsotaan jatkuuko tämä kierre ensi visiitillä, vai saadaanko se katkaistua ja sovittua että mitään ylläripaketteja ei enää lähetellä puolin tai toisin. Meiltä kun tuo tavara ei lopu, siippa jo sanoi, että ensi kerralla annetaan rikkinäinen sohvapöytä lapsen mukaan ;o)